Kirjakehuskelu: Rauhalan kiehtova Taivaslaulu

Kuten kirjoittaminen, myös lukeminen on pitkään katkolla ollut harrastus, jota olen monesti yrittänyt herätellä henkiin. Nuorempana luin aika paljon, kunnes opinnot ja tenttikirjapinot veivät (vapaa-ajan) mennessään. Lisäksi parikymppisenä tuntui, ettei tahtonut löytyä sellaista kirjaa, joka tavoittaisi kohderyhmän samastuttavasti toisin kuin nuorten kirjat aikoinaan.

Lähivuosina olen aloittanut useita kirjoja, jotka alkuinnostuksen jälkeen ovat unohtuneet ensin kuukausiksi ja sitten vuosiksi kirjahyllyyn pölyyntymään… Kunnes loppukeväästä sain sattumalta käsiini useiden tuttavien suositteleman kirjan, jonka ensimmäisistä sivuista lähtien olin teokselle aivan myyty: 

Pauliina Rauhalan Taivaslaulun (2013) kieli on runollisen kaunista, ja kerronta sekä tarina tempaavat mukaansa. Teksti on paikoitellen hyvin vertauskuvallista, muttei kuitenkaan turhan korkealentoisesti, jotta mielikuvitus pysyy mukana ja mielenkiinto yllä. Vaikka omaa aikaa on viime kuukausina ollut kovin vähän, luin romaanin ennätysnopeasti parissa kuukaudessa, kesän pitkillä automatkoilla ahmien.

Taivaslaulu kertoo äitiydestä sen monine puolineen. Varmasti juuri siksi se kolahti vauvavuoden viettäjän elämäntilanteeseen, vaikka kirjaa suositelleista tuttavistani suurin osa onkin lapsettomia. Romaaniin on saatu sykähdyttävällä tavalla upotettua koko äitiyden tunneskaala onnesta epätoivon hetkiin. 

Taivaslaulu kertoo myös lestadiolaisuudesta, joka on varmasti monelle lukijalle vieras maailma. Siinä mielessä kirja on kuin ikkuna vanhoillislestadiolaiseen yhteisöön, kun vaikkapa seuroja kuvaillaan kiinnostavan yksityiskohtaisesti, ja uskonnollisia tekstejä sekä laulujen säkeitä lainataan läpi teoksen päähenkilön ajatuksia peilaamaan. 

”Yö toisensa jälkeen, vuosi toisensa perästä, minä keinun. Ees ja taas. Ylös ja alas. Valo vaihtuu kaihtimen takana mustasta valkoiseen ja harmaasta keltaiseen, leino lapsi on tuutusessa vuoroin suurempi ja pienempi, mutta minun keinuni kulku ei lakkaa.”

Taivaslaulussa kerrotaan rankka tarina useita peräkkäisiä raskauksia läpikäyneestä nuoresta, herkästä ja taakkansa alla uupuvasta Viljasta ja sitä kautta tuodaan esiin liikkeen ehkäisykiellon vaikutuksia erityisesti naisen elämään. Pelko vuoron perään kasvavasta ja kutistuvasta vatsasta on helppo ymmärtää, kun tiedostaa, kuinka pitkä prosessi etenkin fyysisesti mutta myös henkisesti raskaudesta toipuminen naiselle voi olla. Naista katsotaan ensin vatsaan, sitten silmiin, mikä lienee todellisuutta tuossa yhteisössä, muttei vierasta maailman naisille ylipäätään yhteiskunnan odotusten vuoksi. 

Kirja maalaa ahdistavan kuvan tilanteesta, johon tuo fiktiivinen nainen, äiti, pariskunta ja perhe on päätynyt, ja joka epäilemättä pohjautuu myös tositarinoihin. Teoksessa kuitenkin kuvaillaan paljon myös kauniilla ja kunnioittavalla tavalla tuon vanhoillislestadiolaisen perheen elämään liittyviä seikkoja, kuten yhteisöllisyyttä sekä uskon, ystävien ja parisuhteen antamaa voimaa.

Taivaslaulu on harvinaisen hieno romaani, jota suosittelen juuri sinulle syksyn lukulistalle lisättäväksi!